keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Vintti

Sergio astuu sisälle keittiöön,
samalla hetkellä kun minä olen  asettamassa roomankaalia pöydänpäälle, lautaselle kuvattavaksi.
Tähtäilen tablettini kameralla kaalin varjoja ja valoja.
Sörtsö katselee touhuamistani ja toteaa sitten rauhalliseen tapaansa:
"Eikö sun pitäisi keittää se kaali, eikä valokuvata?"

Niin tosiaan.
Uusi tablettini on heikentänyt todellisuudentajuani.

Laitan kattilaan vettä kiehumaan hellalle, ja heitän kaalin veteen.
Tipsuttelen villasukissani olohuoneeseen, ja pysähdyn katselemaan joulupuskaani.
Ei näytä enää tuoreelta, havuille tuoksuvalta puskalta pihlajanmarjoineen.
Tulee mieleen Suomi.
Siis saunavihta.

Käännyn Sergioon päin sanoen:
"Kyllä meidän pitää sittenkin laittaa joulukuusi."
Sörtsö nyökyttelee päätään tyytyväisenä:
"Olet oikeassa, haen sen vintiltä."
Ohi ovat ajat kun joulukuusi haettiin metsästä, nyt se haetaan vintiltä.

Asunnossamme on vintti, jonne mennään sisälle katossa olevasta pienestä luukusta.
Lasketaan katonrajasta alas rautatikkaat, ja kiivetään niitä pitkin ylös vintille.
Sörtsön lastenlasten Riccardon ja Stefanon lempileikki;
mennä papan kanssa vintille.
Minä arvuuttelen sohvalta, touhua alhaalta katsellen, putoaako 2-vuotias  Riccardo tikkailta tällä kertaa vai vasta ensi kerralla.

Vintti on iso, koko asunnon kattava huone.
Mitä tahansa tarvitsen,
Sörtsö hakee sen vintiltä:
Tarvitsen kynttilöitä,
Sörtsö hakee vintiltä.
Haluan uuden taulun seinälle,
Sörtsö hakee vintiltä.
Kaipailen villapeittoa sohvalle,
Sörtsö hakee vintiltä.
Joulukinkun paisto mielessäni,
Sörtsö hakee possun vintiltä.
No, ei ehkä sikaa.
Ei ole ainakaan kuulunut röhkimistä katolta.

Vintti on kuin Mary Poppinsin laukku, siellä on kaikkea.
En tiedä tarkalleen mitä kaikkea.
En ole koskaan käynyt siellä.
Ei kiinnosta.

Sörtsö kantaa vintiltä laatikon,
missä kuusenkoristeita.
Kurkkaan sisälle:
Kullanvärisiä palloja.
Huokaisen;
"Hei. nämä on toissa vuotiset joulukoristeet!"
"Haluan ne viime vuotiset, sydämiä ja hopeapalloja!"
Sörtsö katsoo minua silmiin kärsivän näköisenä, mutta ei sano mitään.
Kiipeää takaisin vintille etsimään "sitä oikeata" laatikkoa kymmenien pahvilaatikkojen seasta.

Minä juoksen keittiöön ottamaan kaalia pois vedestä.
Otan valokuvia kypsästä kaalista.
Ihan erilaiset varjot keitettynä kuin raakana.

Vintiltä kuuluu Sörtsön tuhina:
"Ensi vuonna ostan kuusenkoristeet, joita käytetään joka joulu, aina ja ikuisesti."



Ps.Kuvassa roomankaali. Aikas makee, eikö?








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti