maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tre donne

Minulla olisi paljon kerrottavaa italialaisista naisista;  työelämästä, perheestä, vaatetuksesta, ihmissuhteista, elämän tyylistä ajatuksiin ja mielipiteisiin.
Ajatus kirjoittamisesta on vain jäänyt aina ajatuksen asteelle, sillä en haluaisi yleistäã, koska me naiset ollaan niin rikkaita samanlaisuudessamme ja erilaisuudessamme.
Kuin  tuhannet pienet, valkoiset kivet, meren rantaviivalla, jotka vesi on muotoillut vuosien myötä persoonallisiksi , toinen toistaan kauniimmiksi taideteoksiksi.

Jatkanko vielä naisten ylistämistä vai riittääkö tämä?

No nyt ajattelin supistaa kenttää, ja kertoa teille kolmesta erilaisesta italialaisesta naistuttavastani.

Mirella:

Mirella on nelikymppinen lukion historianopettaja, joka on aamupäivät töissä ja iltapäivisin kahden pienen pojan äitinä kotona.
Hänen elämänsä on kaikinpuolin helppoa, näin sivustakatsojasta, sillä hänen miehensäkin on hyvässä vastuullisessa ammatissa, joten heillä on mahdollisuus käyttää rahaa sekä kotiapuun, että kaikkeen muuhun luksuslomista mielitekoihin.
Koti on kalustettu antiikkihuonekaluilla, ylellisillä verhoilla ja oikeilla monia tuhansia euroja maksavilla tauluilla.
Heillä on kotiapulainen, joka tulee joka aamu kotiin siivoamaan ja tekemään ruoat valmiiksi, silläaikaa kun Mirella on töissä.
Aamupäivät lapset ovat päiväkodissa, iltapäivisin kotiin tulee lastenhoitaja askartelemaan ja leikkimään lasten kanssa.
Koko perhe on puettu stilistien vaatteisiin,  Mirella rakastaa Dolce& Gabbanaa, eli naisellisia vaatteita, joissa on koristeina pitsiä, strasseja ja helmiä.
Mirellan villapipossakin on silkkirusetti ja valkoinen helmi.
Merkkipäivinään Mirella saa lahjaksi mieheltään timanttisormuksia ja ranneketjuja.
Kymmenessä vuodessa Mirella on koristeltu joulukuuseksi, jonka arvo on jo auton hinnoissa.
Tyylikäs, kaunis nainen.
Rahalla saa ja hevosella pääsee.

Onko Mirella sitten onnellinen?
On, sillä hänelle tämä tapa elää on luonnollista, hän ei tiedä muunlaisesta elämästä.
Mirella on iloinen ja auttaa mielellään vähempiosaisia.
Rakastaa vilkkaita lapsiaan ,  kunnollista miestään ja opettajan työtään.
Viettää vapaa-aikaa miehensä kanssa puistossa, antaen vauhtia keinussa kikattaville lapsilleen.

Mutta hän ei tiedä, mitä on kerätä kiviä ja kukkia metsästä, vaivata kuravelliä lasten kanssa pihalla, nauraa silmät viiruina ilosta.
Hän ei tiedä, mitä on saada lahjaksi ujosti hymyilevältä aviomieheltä itse tuherrettu kortti ja sulanut suklaapatukka.
Hän ei tiedä, mitä on juoda kahvit ja syödä pala pullaa lauantaisiivon jälkeen, kun kädet ovat kipeänä mutta mieli keveä.

Laura:

Laura on ammatiltaan logopedi, auttaa työkseen puheen kehityksessä jälkeenjääneitä lapsia.
Hän tekee työtään sydämestään, vaikka se viekin hänet usein viikoksi kauas kotoa.
Hänen aviomiehensä hoitaa  työpäivänsä päätteeksi, Lauran poissaollessa, kodin, ruoanlaiton ja heidän 4- vuotiaan tyttärensä Cristiinan.
Tiukan paikan tullen,  mummi ja pappa auttavat mielellään  tytön hoidossa, esimerkiksi vieden tyttöä puistoon leikkimään.
Laura on nuori,  juuri ja juuri  30-vuotta, ja se näkyy kodin sisustuksessa.
Modernia huonekaluja, värejä, kukkia, mukava löhösohva ja valtavankokoinen TV seinällä. Makkarin nurkassa kuntosalivehkeitä ja jääkaapin ovi tapetoitu Cristiinan piirustuksilla.

He asuvat uudessa rivitalossa, missä on pieni piha: Tasainen nurmikko, kukkapuskia reunoilla ja  leikkimökki , jonka edessä parkissa tytön polkupyörä.
He ovat onnellinen perhe, vaikka yhteistä vapaa-aikaa ei paljon olekaan.
He tietävät,  ja hyväksyvät sen, että elämä on nyt tätä, oman kodin lainan lyhennystä.

Laura on hymyileväinen, tasapainoinen ja luonnonkaunis.
Hän ei käytä suuria rahasummia vaatteisiin, mutta tietää oman tyylinsä, joten on aina kivasti puettu yksinkertaisuudessaan.
Heidän elämänsä tasapaino perustuu perheen yhteiseen vaikka niukkaankin laatuaikaan ja avoimeen keskusteluun ja hellyyteen.
Perhe harrastaa kaikkea yhdessä, pyöräilystä pihanhoitoon, ja se näkyy Cristiinasta, sillä hän on äidin poissaoloista huolimatta, iloinen, tasapainoinen ja kekseliäs lapsi.
Laura juttelee Cristiinalle kuin aikuiselle, joten tytön sanavarasto ja tunteiden ja tarpeiden esilletuominen sanoin, on tasoa, johon jotkut aikuiset eivät opi koko elämänsä aikana.
Uskon, että jos Lauralta kysyttäisiin, mitä hän haluaisi muuttaa elämästään, niin hän vastaisi, että ei mitään.
Tai korkeintaan hän voisi siirtää ruusupuskan takapihalta etupihalle.

Sabrina:

Sabrinan elämä muuttui nelikymppisenä, kymmenisen vuotta sitten, kun hän erosi.
Siihen asti elämä oli hymyillyt: Kaksi tervettä poikaa, kaunis koti ja hyvin menestyvä kultasepänliike, missä sekä Sabrina että hänen miehensä työskentelivät.
Alkoivat vaivalloiset ja raskaat oikeudenkäynnit omaisuuden jaosta.
Sabrina jäi murrosiässä olevien poikiensa kanssa yhteiseen asuntoon, ja sai lapsilleen elatusrahaa, mutta se ei riittänyt elämiseen.

Sabrina on sitkein, positiivisin ja henkisesti voimakkain italialainen nainen, jonka tunnen.
Hän ei säikähtänyt vaikeaa elämäntilannettaan, vaan veti hihat ylös ja alkoi muokata turvallista tulevaisuutta itselleen ja pojilleen.
Kävi kursseja ja opiskeli.
Tänä päivänä hän toimii hierojana kuntosaleilla ja uimahalleissa viikolla, ja viikonloppuisin kun muut nukkuvat pitkään, Sabrina on jo neljältä aamulla setänsä leipomossa laittamassa leipiä uuniin.

Sabrina ei ole koskaan epätoivoinen eikä tyytymätön, vaikka usein onkin ruumiillisesti väsynyt.
Aikaisemmin luulinkin, että Sabrinan ikuinen hymy oli tekohymyä, ja odotin sen loppumista.
Kunnes opin tuntemaan häntä paremmin ja ymmärsin, että hymy oli aito.
Vaikka hän oli tottunut avioliitossaan kalliisiin vaatteisiin ja makeaan elämään, hän ei muistele surullisena mennyttä helppoa elämäänsä.  
Nyt Sabrina vain ostaa sen kauniin mekon harvemmin, tekee matkan silloin kun se on taloudellisesti mahdollista, jättää sen tekemättä silloin kun se ei ole mahdollista.

Hän arvostaa terveyttä ja illallisia rupatteluja teekupin ääressä, poikiensa kanssa.
Ja hymyilee.

Tällaisiin italialaisiin naisiin olen tutustunut.
Tämä on vain pieni osa erilaisista kohtaloista, listaa voisi jatkaa loputtomiin kirjaksi asti, mutta nyt olisi aika laittaa pastaa kiehumaan, joten jääköön nyt tällä kertaa tähän, ennenkuin alan karjua nälästä. 
Raotin vain ovea italialaisten naisten elämästä.
Naiset ovat naisia, joka puolella maailmaa:
Äitejä, siskoja, ystäviä, aviovaimoja.
Elämän suola. Ja tarvittaessa myös sokeri.



Kuvassa ihania pikkunaisia ja ystäväni Graziella.









keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kilpikonna

Ei ei.
Ei meille ole tullut kilpikonnaa taloon, kyllä tuo meidän iloinen ja vilkas italialaiskoira riittää meille touhuineen.

Mietin vaan, että kilpirauhanen on varmasti sukua kilpikonnalle, niin hitaasti aineenvaihdunta toimii kilpirauhasvajauksella.
Jotain pitäisi kehittää sen vilkastuttamiseksi, kun paino ei meinaa pysyä kurissa, ja aurinko muistuttaa päivittäin, että bikinikausi lähestyy.
Ettei tarvitsisi maata aurinkotuolilla merenrannalla kylpytakki päällä, tai piiloutua aurinkovarjon alle.

Sörtsölläkin alkaa nouseen pientä kumpua paidan alle, kun on vielä toipilaana, joten juoksee maratooneja vain unissaan.
Ainoa trimmatussa kunnossa oleva perheenjäsen on ainaisessa liikkeessä oleva Maxim-koiramme. ( Italialaiselta lempinimeltään Massimino.)
Se kyllä suosii myös Välimeren dieettiä,  eli syö raksunsa vain jos ripotan parmisaaniraastetta päälle.

Jos koirani  osaisi puhua niin kysäisisin ihan henkilökohtaisesti , mikä on  hänen täydellisen vartalonsa salaisuus, jos vaikka oppisin jotain.
Mutta toistaiseksi Massimino  on ollut puhumatta, haukkuu vain italiaksi: " Bau Bau! "
Vai pitäisiköhän minunkin alkaa syömään koiranraksuja?
Voisihan sitä kokeilla.

Onneksi Spoleton Maratonseura on aloittanut hauskan, uuden liikuntamuodon, josta mekin olemme Sörtsön kanssa innostuneet: Spoleto cammina eli  ryhmäkävelyn.
Kaiken ikäiset spoletolaiset ovat ottaneet tämän liikunnan niin omakseen, että kävelijöitä ryhmässä on jo n.500.
Pari kertaa viikossa, naiset, miehet, lapset ja koirat kävelevät reippaasti vanhankeskustan mäkisiä katuja ylös ja alas, tai vuoristopolkuja kiemurrellen, lämpöisessä pimeässä illassa, tähtien saattelemana.
Puheensorina ja nauru kaikaa kauas iloisista kulkijoista.

Maximkin on mukana köpöttämässä, pää pystyssä tyttökoirien perässä.
Se kevät.

Kunhan nyt vaan oikeat perheenjäsenet laihtuisivat.
Eikä Massimino.

Toivossa on hyvä elää.
Kunhan löydetään se  Toivo jostain nurkalta.


Ps . Kuvassa laaksossa Spoleton kaupunki.








keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Oho kesä !

KLO.8.00 Aamuaurinko. 
KLO 10.  Ostin tennarit, jotta välkyn kesäyössä.
KLO 11. 
Valkoinen, kesäinen käsirengas vei sydämeni.
KLO. 11.18 Oli pakko ostaa, muistutukseksi itselleni ja muille.

KLO. 11.42 Spoleton keskustassa kukkii. 
KLO.  12 autolla ajaessa. . Taustalla Spoleton vanhakaupunki. 
KLO 12.30 Lösähdys nurmikolle. 
KLO.12.32 Mitä?! Näenkö oikein?  Koivu! 
KLO.12.45. Lämpötila +28° Janooo. .äkkiä juomaan jotain.
KLO 13. Kotona taas. Suloinen sydän naapurissa. 







lauantai 11. huhtikuuta 2015

Vaalit ja siiderit

Enemmän ja vähemmän vuosia Italian Umbriassa asuneet suomineidot
päättivät hoitaa vaalivelvollisuutensa ja oikeutensa ennakkoäänestyksessä Suomen eduskuntavaaleissa.
Viisi naista: Varja, Riitta, Tina, Laura ja minä.
Koko Suomi edustettuna Lappia lukuunottamatta: Turku, Alajärvi, Helsinki, Jyväskylä ja Tampere.

Mihin siis lähdetään äänestämään?
Firenze vai Rooma?
Päädyimme Firenzeen, koska kaupunki pienempi ja inhimillisempi, helpompi löytää Suomen konsulaattikin.
Tässä vaiheessa Riitta kyllä jo yritti ehdottaa Rimini - Riccione  suuntaa, ja melkeinpä samantien pakkaili bikineitä matkalaukkuun.
Ja minäkin innostuin välittömästi etsiskelemään hotellia yöksi rantabulevardilta, missä samba soisi läpi yön.

Kunnes putosimme takaisin maanpinnalle, velvollisuus ennenkaikkea.
No, ei Firenzekään hullumpi äänestyspaikka ole.

Menimme Firenzeen junalla, jonka jokaisessa 4 - hengen istuinpaikassa istua kökötti joku italialainen yksinään.
Näköjään italialaisetkaan eivät tykkää istua toisten viereen, vaan mieluummin istuvat yksin ikkunasta ulos tuijotellen.
Onneksi viimeinen vaunu oli tyhjä, niin majoittaiduimme sinne.
Siitä tuli viidessä minuutissa iloinen Suomi-vaunu, sillä yllättäin Trasimenojärven pysäkiltä hyppäsi kyytiin vielä mukava suomalaispariskunta Pekka ja Hannele.
Erityisen mukavia heistä tuli meidän silmissämme siinä vaiheessa, kun Hannele kaivoi laukustaan esille salmiakkiaskin.
(Askin nimi on salaisuus, en viitsi ilmaiseksi mainostaa.)
He olivat lomalla Umbriassa.
Totesimme taas, miten maailma on pieni,  ja suomalaisia joka kulmalla.

Perillä Firenzessä pyyhälsimme välittömästi äänestämään.
Tunnelma vaalipaikalla oli välitön, ja monet ulkosuomalaiset pyörivät pitkin käytäviä kysellen ja täytellen henkilötietoja papereihin.
Kun ei ole asunut kymmeniin vuosiin Suomessa, niin pienetkin käytännön asiat voivat olla outoja.

Meillä oli ollut junassa omat vaalikeskustelumme, järkeviä ja järjettömiä kommentteja.
Pieniä informaatiorakoja löytyi meidän tiedoista tämän päivän Suomen politiikasta.
Minä ehdotin Riitalle, kasvissyöjälle, äänestettäväksi  "Pinaattipuoluetta",
johon Tina : "Leila, se on Piraattipuolue, olet lukenut väärin."
Ai.

Firenzessä oli +23 astetta, ja aurinko porotti , joten äänestyksen jälkeen vaelsimme porukalla piazzan terassille lounaalle.
Tilattiin kylmät viinit ja toscanalaiset pastat, ja siristeltiin silmiämme rupatellessa, ja ohi kulkevia turisteja katsellessa.
Turistit kävelivät shortseissa ja sandaaleissa, reput selässä, jäätelötötteröt käsissä.
Me istuimme terassilla kevättakeissa, huivit kaulassa.

Mitä pitemmälle iltapäivä meni, sitä kuumemmin aurinko porotti, joten aloimme mekin riisumaan takkejamme, sillä seurauksella, että tunnin kuluttua jokaisella käsivarret ja rinnus punottivat auringosta. Kiertelimme laiskasti Firenzen vanhaa keskustaa, kunnes istahdimme espressolle  tyylikkään näköiseen kahvilaan.
Olimme jo istuneet alas pöydän ympärille ja tarjoilija tuonut meille listankin, kun huomasime, että
hinnatkin olivat tyylikkäät.
Espresso Italiassa maksaa alle euron, täällä se oli 4-euroa. Olut 12-euroa.
Huh Huh!
Periaatteesta boikotoimme mokomia hintaeroja.
Laskimme kolmeen ja nousimme kaikki yhtäaikaa pöydästä poistuen paikalta, ja minä vielä "vanhana ongelmanuorena" huutelin tarjoilijan perään: "Törkeet hinnat teillä!"
Tarjoilija ei sitä kyllä kuullut.
Ehkä parempi niin.
Kehtaan sitten joskus tulla vielä takaisinkin Firenzeen.

Nyt alkoi olemaan naisilla kova jano.
Laura alkoi  juttelemaan:
"Tämä on ihan sellainen Suomen kesän hellepäivä, kun kaikki istuu terassilla ja juo siideriä."
Ja siinä me sitten porukalla haaveiltiin Suomen kesästä ja siideristä, sitä kun ei Italiassa juoda.

Italiassa, Firenzessä haaveillaan Suomen kesäisestä terassista.
Suomessa kesäisellä terassilla haaveillaan Firenzestä.

Ulkosuomalaiselle ulkomaasta on tullut kotimaa,
ja kotimaasta ulkomaa.

Mutta nyt oli meillä säkää!
Lösähdettiin rättiväsyneinä ja läkähtyneinä ekan terassin tuoleille mikä eteemme tuli.
Seinät oli  vuorattu oluttuopin kuvilla.
Suu huusi olutta.
Varja tutki listaa ja yhtäkkiä kiljaisi:
"Hei likat! Täältä saa siideriä!"

Sittenhän me jouduttiinkin juoksemaan asemalle, ettei jäätäisi junasta.
Voihan siideri!

Ps. Ohessa muutama kuva päivästä.








tiistai 7. huhtikuuta 2015

Skype

Jos vaan saan selville, kuka on se Pyhimys, joka on kehittänyt Skypen, niin menen henkilökohtaisesti paikalle halaamaan häntä!
Kiitos ja jipii ja hurraat päälle!

Voin tosta noin vaan soitella ulkomaille Tampereelle,  ja keskustella pari tuntia tärkeistä asioista siskoni kanssa.
"Makee pusero sulla!"
"Miten sulla on noin punainen naama, onko sulla ihottumaa?"
Voin esitellä uudet kenkäni tai palaneen kakunpohjani mietittäväksi mikä meni vikaan.
Me nähdään toisemme ilmaiseksi!

Kun vielä kehittäisivät sen, että haistaisimme, niin kaikki olisi täydellistä.
"Ai että sun sitruunapuu tuoksuu siellä Italiassa!"
" Hei, eihän sulta päässyt pieru?  Haiskahtaa Tampereen suunnalta."

Eilen aamulla Skypetin pojilleni. Tai no, onko klo.12.15 aamua?
Mulle ei, mutta Petrikille ja Thomakselle kyllä.
Laitoin kummallekin viestiä messengerissä, ajattelin jos toinen on vaikka töissä, mutta toinen kotona.
Keskustelu oli seuraavanlainen. 
Thomas viestitteli olkkarin sohvalta, Petrik makkarista, saman katon alta, toisistaan tietämättöminä, että chattailin kummallekin samaan aikaan.

Mami Petrikille: Ootko kotona? Skype?
Petrik: Joo, ollaan kotona, mutta Thomas nukkuu vielä.

Mami Thomakselle: Ootko kotona? Skype?
Thomas: Joo, mutta Petrik nukkuu vielä.

???????????

Mami Petrikille: Haluaisin vaan puhua minuutin.
Petrik: Oon nyt vessassa. Herätän sitten Tommin ja skypetetään sulle myöhemmin.

Mami Thomakselle:  Haluaisin vaan puhua minuutin.
Thomas: Oon juuri lähdössä töihin. Kuullaan myöhemmin.

???????????

Hmmmmmmm.
Olisi ollut tärkeetä asiaa.

Mitä ruokaa teillä on tänään?







sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Pasqua

Italiassa yleisesti käytetty sananlasku kuuluu:
Natale con i tuoi,
Pasqua con chi vuoi.

Eli vapaasti käännettynä:
Joulu sukulaisissa,
pääsiäinen  kenen kanssa huvittaa.

Pääsiäisenä italialaiset "karkaavat" kotoa.

Osa 2-3 päivän matkalle johonkin italialaiseen  kaupunkiin, kuten Roomaan tai Firenzeen nauttimaan kulttuurista ; kiertämään kirkkoja, museoita ja taidenäyttelyitä.

Useat päivän retkelle vuoristoon ystävien kanssa grillailemaan ja nauttimaan yhdessäolosta, palloa potkien ja korttia pelaten tai vain viltillä makoillen.
Pääsiäisruokaan kuuluvat lammas, helmikala (katsoin Googlesta), latva-artisokka ja parsa.

Toiset onnelliset merenrannalle, istumaan ulkoilmaravintolaan ja nauttimaan meren antimista, etanoista mustekalaan ja kaikkeen  siltä väliltä, auringon lämmittäessä kasvoja ja meren hennon tuulen hyväillessä hiuksia.
Tämä on minun lempivaihtoehtoni.

Meidät on kutsuttu 20-hengen sukulaislounaalle kuten jouluna.
Ero on vain siinä, että pitkää pöytää ei ole katettu olkkariin vaan pihaan nurmikolle.
Vieraat ovat samat.

Minun ruokatuliaisenikin ovat samat kuin jouluna.
Vien sitä mistä viimeksi tykkäsivät,
en viitsi ottaa turhaa mämmiriskiä.

Vien lohta, koska sen italialaiset yhdistävät Pohjoismaihin.
Kerron Lapista ja vastavirtaan uivista lohista, niin siitähän se suomalaistunnelma syntyy.
Eksotiikkaa.
Vaikka en ole Lappia nähnytkään.
En ehtinyt Tampereelta kuin Nokialle asti, Eedenin kylpylään.
Sitten muutinkin jo Italiaan.
Jäi Suomi näkemättä.

Jälkkäriksi vien pääsiäistorttuja.
Lue Nutellalla täytettyjä joulutorttuja.
Syömme niitä Colomban eli italialaisen pääsiäiskakun lisäksi.

Pääsiäisenä pappi siunaa vähän sitä sun tätä.
Ennen pääsiäistä kodin, kiirastorstaina laitetaan kukkavaasiin papin lahjoittamia ja siunaamia oliivinoksia, ja pääsiäisaamuna viedään traditioaamupala korissa kirkkoon, papin siunattavaksi.
Juustokakkua, kananmunia ja salamia.
Siunattua pureskeltavaa.

Kiirastorstaina toin kotiin oliivinoksia omasta oliivitarhastamme, johon Sörtsö:
"Onko ne siunattu kirkossa?"
Johon minä innostuneena:
"Ei, mut mä siunaan ne itse."
Sörtsö:
"Susta tulee eka naispaavi."

Pääsiäinen on myös italialaisille kevään alku, niinkuin Suomessa vappu.
Tummat, paksut talvivaatteet laitetaan laatikoihin kaappiin ja otetaan esille kesäiset, kirkkaammanväriset takit, pikkukengät ja kesälaukut.

Ja menoksi.
BUONA PASQUA!








torstai 2. huhtikuuta 2015

Totuus

Eilen teitä oli 233 henkilöä, jotka luitte postaukseni koirani Maximin kauneuskilpailusta, mutta  yhdelläkään ei lamppu syttynyt, joten minä ja Maxim nauroimme täällä partaamme.
Tai ainakin Maxim nauroi.
Minulla ei ole partaa.
Ainakaan vielä.

APRILLIA! 
SYÖ  SILLIÄ,
JA JUO KURAVETTÄ  PÄÄLLE!

Ps. Voihan se olla, että silli ja kuravesi on maukaskin yhdistelmä.
Varsinkin jos lisää kastikkeeseen pari lusikallista kermaa.

Buon appetito!

Leila ja Maxim








keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Nahkahousut

Viime päivinä olen nauttinut luonnosta ja ulkoilusta, vilkkaan koirani, Maximin seurassa.
Kevät yllätti: Aurinko kuumottaa jopa +24°, luonto on rairuohon vihreää ja magnoliapuut kukkivat kaikessa komeudessaan.
On kelvannut käyttää Maximia ulkona kakkimassa.

Kävelytiet ovat täyttyneet innostuneista pyöräilijöistä, keväisestä maisemasta nauttivista kävelijöistä ja tyytyväisistä koiranulkoiluttajista.
Siksi minä ja Maxim käydään lenkillä teollisuusalueella.
Minä ja koirani pelätään koiria.

Eilen ollessamme betonisen kenkätehtaan kulmilla, jota Maxim nuuhki ja tutki, oliko kenties joku ihana italialaiskoiratar pissinnyt nurkkaan, viereemme pysähtyi punainen Opel.

Ponnaripäinen tyttö, silmät sirillään, aurinkolasit otsalla, huuteli puolillaan avoimesta ikkunasta:
"Buon giorno!"
"Buon giorno", vastasin minä ja mietin samalla mitähän tyttö haluaa.
Signorina:
"Olemme järjestämässä kevättempausta Spoleton keskustaan ensi sunnuntaiksi.
Kello 15 on piazzalla koirien kauneuskilpailu "Cane bello",
olisikohan koirasi kiinnostunut osallistumaan?"

Vai sellaista.
Odota hetki kun kysyn koiraltani,
ajattelin.
Mutta vastasin neidille:
"Kiitos tiedosta, kuulostaa kivalta.
Uskon, että osallistumme."

Tuijotimme Maximin kanssa loittonevaa auton perää.
Käännyin koirani puoleen:
"No.mitä mieltä olet?"
Maxim heilutteli päätään hitaasti sivulta toiselle minua kuunnellessaan.

Aukaisin autonoven ja Maxim hyppäsi ketterästi etupenkille.
Starttasin auton ja sanoin ponnekkaasti, nenä lasissa olevalle koiralleni:
" Nyt mennään ostaan sulle joku makee, nahkainen prätkätakki.
Ja mustat nahkahousut.
Vai mitä?
Susta tulee CANE BELLO 2015."

Maxim nuolaisi kättäni ja hetken näytti siltä, että hymyili.
Vai nauroiko minulle?