sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Häätö

Häätö tuli, viimeinen päivä menossa, ja kodin ovet sulkeutuu.

Ei, en minä Spoleton asemahalliin ole muuttamassa koiran ja Sörtsön kanssa.
Blogikotini vaan lopettaa toimintansa.
Blogilista suljetaan.

N.60 000 suomalaista bloggaajaa jäi kodittomaksi.
Harmi, sillä siellä oli niin kotoinen, suomalainen tunnelma.
Oli kiva olla porukassa mukana, ja lukea ja etsiä uusia yllãttäviä ja mielenkiintoisia bloggareita.
Ja kurkkia myös vanhojen tuttujen postauksia.
Olo on orpo ja yksinäinen, mutta ei kai tässä auta muu kun etsiä itselleen uusi blogikoti.
Ängetä itsensä johonkin väliin, ja aloittaa uudelleen etsimään uusia  ja jo tutuksi tulleita bloggarikavereita.

Toivon myös, että te blogini lukijat löydätte minut, ja jatkatte seurassani.
Te ihanat,  jotka annatte minulle energian ja ilon spontaaniin kirjoittamiseen ja ajatusteni ryöppyämiseen.
Te olette voimani.
Olen kiitollinen teistä.

En ehtinyt asumaan blogilistalla kuin puolitoista vuotta, mutta ikävä jäi, sillä kokemus oli kaikinpuolin positiivinen.
Ensimmäinen ajatukseni, kun luin Blogilistan lopettamisesta oli, etitä lopetan itsekin blogini.
Nyt asiaa on märehditty, niin eiköhän tämä tästä.

Yhteen loveen olen jo saanut blogini;  blogloviniin.
Löytänyt tuttujakin sieltä, joka on tuntunut helpottavalta ja saanut aikaiseksi hyvän mielen.
On vaan niin kansainvälisen oloinen, että koen itseni kuin spoletolainen Roomassa; pallo hukassa.
Koitan nyt etsiä ja löytää sen pallon.
Blogipolku kuullostaa ryhmänä kotoiselta;  polku, rantapolku, metsäpolku.
Yritin kirjoittautua  Blogipolkuun, niin lykkäsi  "error"
Tunteekohan ne mut siellä?
Oonko errortapaus?

Tällaisia mietteitä tänä aamuna.
Laitan lisäksi kuvia eilisestä kävelyretkestä vuoristoon, piristämään tekstiäni.
Addio! Hyvästi Blogilista!
Terkut pitäjille ruudun taakse. Hauskaa oli niin kauan kuin kesti. Kiitos.
Leppoisaa kesää; toivottelen minä ja kaikki muutkin kodittomat.








torstai 28. toukokuuta 2015

27.5. 2015 95 - vuotis synttärit.

Eilen ei ollut ihan tavallisen tylsä keskiviikko.
Sörtsön äiti täytti 95-vuotta, joten järjestimme hänelle perheen kesken yllätyssynttärit, illallinen  lasipatiossa.
Nuorin kuudestatoista juhlijasta oli 10 kk, vanhin pirteä, hauska ja liikuttunut päivänsankari.

Aamulla paistoi aurinko, mutta iltapäivällä oli sateista, joten kävin ostoksilla, ostamassa jotain hiukan paksumpaa päälleni kuin hellevaatteet.

Löysin tällaisen sinisen ohuen puuvillapuseron, joka on edestä aivan yksinkertainen, mutta selässä yllätyksenä helminappirivi.

Ostin myös kesäiset pitsiballeriinat, koska en löydä viime kesäisiä balleriinoitani mistään, epäilen, että Sörtsö on siivonnut ne vintille, ja sieltä niitä on mahdotonta enää etsiä satojjen laatikoiden joukosta.
Silmiini osuivat myös helmikorvakorut, kesällä kiva laittaa välillä näyttävämmätkin korvikset. En laittanut niitä kuitenkaan synttäreille, vaikka rakastankin helmiä, mutta olisi ollut liikaa, helmin koristeltu akka. 
Patiosta oli kaunis maisema, viimeisten sateenjälkeisten auringonsäteiden laskeutuessa Sörtsön ohrapeltoon. 
Illallisen lopuksi lauloimme "Paljon Onnea" eli  "Tanti Auguri" ja toimme megakakun pöytään. Sörtsön äiti oli liikuttunut, kun hän kuninkaallisesti pöydän päässä istuen, puhalsi kynttilää. Kiitteli vedet silmissä kaikkia lapsia, lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsia, miniöitä ja "tuota nuorta miestä, jota en tunne".
Nuori mies oli Sörtsön tytön poikaystävä. 
Oli ilo nähdä Sörtsökin onnellisena. Seesteinen ilta, josta jää kaikille ikuiset muistot. 
Hetkiä, jotka muistuttavat siitä, miksi elämä on elämisen arvoista. 








maanantai 25. toukokuuta 2015

Il Volo

Olin lauantai - iltana pizzalla suomalaisen ystäväni Riitan kanssa.
Pizzeria oli pullollaan italialaisia perheitä, ystäväporukoita ja pariskuntia, jopa ulkona oli jonoa, nälkäisiä odottamassa vapautuvia pöytiä.
Tarjoilijat juoksivat pöytien välissä hiki otsalla ( siis ei  vaan sanonta tässä kohtaa, vaan heillä oli oikeasti kiire ) taiteillen uunikuumien pizzojen, antipastojen ja huurteisten olueiden kanssa, kädet yläilmoissa.

Televisiossa Euroviisut,  ja Italian  Il Volon kappale  "Grande Amore" yksi ennakkosuosikeista.
Mitäs tosta.
Italialaiselle ruoka voittaa mennen tullen yhdet  Euroviisut.

Riitan kanssa juteltiin niitä näitä, kuten mistä materiaalista ruumisarkut on tehty, ja kaikkea muutakin mukavaa, mitä tähän ei voi kirjoittaa, tai tämä blogi sensuroidaan.
Helppo puhua kovaan ääneen, vapaasti suomeksi, kun tietää, että kukaan ei ymmärrä.
Olin laskenut niin, että jos olen kotona klo.23, ehdin vielä nähdä TV:stä  Italian kappaleen esityksen.
Huristin Pandallani 50 km. aika vauhdikkaasti, ja ehdin kuin ehdinkin kotisohvalle juuri kun  Il Volo aloitti laulunsa.

Minua nauratti , miten maailmalla puhuttiin kolmikosta, kuin he olisivat  tyypillisiä italialaisia sydäntenmurskaajia.
Kolme parikymppistä ihan tavallista italialaispojua, jotka ovat aloittaneet laulunuransa jo 14-15 vuotiaina.
Yksi heistä oli vielä pari vuotta sitten aika pullukkakin, oikea äidin mussukka.

Ääntä lähtee kyllä sitäkin enemmän näistä mussukoista, tunnen  kylmänväreitä heitä kuunnellessa, varsinkin kun kuulen heidän laulavan "O sole mio".
Kolme pientä Boccellia.

Kolmikko voitti  italialaisen talent- ohjelman muutama vuosi sitten, ollessaan vielä pikkupojuja.
He olivat ilmoittautuneet kisaan soololaulajina, mutta ohjelman ohjaaja keksi tehdä heistä triion.
Siitä räjähti  Il Volon ura ympäri maailmaa, vaikka Suomessa eivät vielä olekaan kovin tunnettuja.
Amerikassa kaikki heidän kappaleensa ovat olleet Top- listojen ykkösinä.

 Il Volo voitti S.Remon iskelmäfestivaalit tällä kappaleellaan "Grande Amore", jolla nyt esiintyivät Euroviisuissa.
Euroviisujen katsojaäänestyksessä  Il Volo oli ykkösenä, mutta raadin pisteet laskivat  yhteispisteitä niin, että jäivät kolmannelle sijalle.
Il Volo sai myös lehdistön palkinnon. 
"No ensi vuonna uudestaan", totesivat italialaiset tyynesti, ja joku vielä lisäsi: " Onneksi  Italia ei voittanut, tai  oltaisiin jouduttu maksamaan jotain uutta veroa, millä rahoilla sitten oltaisiin maksettu Euroviisujen järjestelyt Italiassa. "
Minä olisin halunnut nähdä Italian Euroviisut, täällä on niin mahtavia TV-show lavasteita.

Italialainen Vincenzo voitti junior Euroviisut.
Puku päällä, elegante ja vahva ääni.
 Il Volon laulaja pienoiskoossa.
Onnea! Auguri!

Italia on viimeksi voittanut Euroviisut 25- vuotta sitten, kuuluisan italialaisen laulajan Toto Cutugnon laulamana "Insieme". Hänen kappaleensa on myös Suomessa paljon laulettu "Sono italiano", käännettynä suomeksi "Olen suomalainen".

Kolme viikkoa sitten olin Rooman lentokentällä odotellen lentoa Helsinkiin.
Lähtöhallini oli palanut yöllä, kas kummaa, ei ole minun elämäni tylsää ei.
Matkustajat maleksivat, istuskelivat ja makailivat  matkatavaroineen palaneen hallin edessä, porottavassa auringonpaisteessa.
Istuin alas maahan minäkin, nojaten seinään.  Vieressäni istui n.kuusikymppinen lippalakkinen mies, joka söi sämpylää.
Hän katsoi minua silmiin ja hymyili tervehdykseksi. Vastasin hänelle hymyilemällä.
Arvatkaa kuka hän oli.
Toto Cutugno.
Minulla ei Ilmekään värähtänyt. En ollut tuntevinani häntä,  vaan otin oman sämpyläni  huolettomasti esille ja haukkasin siitä palasen. 

Siinä me istuttiin vierekkäin maassa, sämpylöitä pureskellen.
Leila ja Toto Cutugno.
Tamperelainen ja Euroviisuvoittaja.

Ps.Kuva otettu tänään: extemporè lounas läheisten kesken Sörtsön kotitalon pihassa, kevennettiin maanantaitunnelmia.







perjantai 22. toukokuuta 2015

Autoilua

Minulla on ollut lapsesta asti outo harrastus:  Rakastan istua auton etupenkillä maisemia katsellen, kun joku toinen ajaa autoa.
Autoilu rauhoittaa minua, nautin siitä,  varsinkin sateella.

Ajan myös itse päivittäin paljon autoa, tai siis Pandaani.
Olen tottunut Italian nopeaan ja liukuvaan liikenteeseen, mini taskuparkkerauksiin, ja vanhojen kaupunkien uskomattoman kapeisiin ja kiemurteleviin katuihin.
Eilen ajoin autoa Spoleton serpentiiniteitä,  Sörtsön istuessa vierelläni.
Silloin kuulin jotain uskomatonta mieheni suusta:
"Sä ajat kyllä tosi hyvin autoa."
Häh?!  Mies, joka kehuu naisen ajotaitoa!
Yritin olla näyttämättä hämmästystäni moisesta kommentista, ja vastasin tyynesti: "Kiitos."

Sergio: "Mä en puhunut ruoanlaitosta mitään."

Kun lähdemme johonkin kauemmaksi, yleensä Sörtsö ajaa, ja minä istun, tai makaan, rentona vieressä, jalat suorina, paljaat varpaat tuulilasissa kiinni.
Tomtomia ei käytetä, se vie seikkailunmaun retkistä.
Lisäksi Sörtsön poika on asentanut tomtomiimme kirkonkellot, jotka soittavat hautajaismusiikkia joka kerta kun ylitämme nopeusrajoituksen.
Minulle ei ole vielä selvinnyt, onko se ohjelmoitu meitä hauskuuttamaan vai kiusaksi.
Kerran Venetsiaan matkustaessa, meidän oli pakko käyttää sitä, löytääksemme oikeat tiet.
Mukava matka.
Hautajaiskulkue Spoletosta Venetsiaan.
Jossain vaiheessa kuitenkin eksyimme, ja aloimme riitelemään toistemme ja tomtommin kanssa.
Hautajaismusiikki sai hermot pintaan.

Ehdotin Sörtsölle, että kysytään tietä ihan oikeilta ihmisiltä, jotka kävelivät tien vieressä jalkakäytävällä.
Sergio ei halunnut antaa periksi, tiesihän hän tarkalleen tien.
Muutamia mutkia vain matkassa.
Vai niin.
Lopulta hän luovutti , ja päätti pysähtyä kysymään infoa kahdelta tienvarressa seisovalta neidiltä.
Näin sadan metrin päähän, että se ei ollut oikea paikka pysähtyä.
Tytöt olivat pukeutuneet pariin pieneen lappuun; minihameisiin ja kaiken komeuden paljastaviin toppeihin.
Hutsuja.
Sörtsö aukaisi onnellisen tietämättömänä auton ikkunaa.
Voiko mies olla noin hölmö, että ei erota kylätyttöjä huorista?
Kai se sitten voi.

Nauroin mielessäni, varsinkin kun näin "myyjän" ilmeen, joka kertoi kaiken, mitä hän ajatteli:
"Ai, pariskunta haluaa vähän pippuria elämään. "
Jep.  Kello 10 aamulla.
Sörtsö kysyi  viattoman tyhmänä naiselta tietä Venetsiaan.
Ei lamppu syttynyt vieläkään,  vaikka neidin etuvärkki  yritti tulla ikkunasta sisälle autoon, hänen kumartuessaan neuvomaan tietä eksyneelle.
Eksynyt oli tosi eksynyt.
Kaikin puolin.

Kun kurvasimme auton takaisin ajotielle, huikkasin ukolleni:
"Kymmenen pisteen pysähtymispaikka."
Sörtsö:" ? "

Ps. Kuvassa kaunis maisema unikkopellosta Spoleton ympäristössä autoillessa.










lauantai 16. toukokuuta 2015

Siivousloma

Nopeasti meni tai paremminkin lensi aika Tampereella.
Tein sitä kaikkea kivaa, mitä teen aina Mansessa eli pyörin keskustan vaatekaupoissa, istuin kahviloissa pulla suussa ja söin lounaspaikoissa suomalaisia ruokia.
Tällä kertaa himoni oli sienisalaattiin, jota sitten yritin epätoivoisesti sulatella loppupäivän.

Tapasin ihania ystäviäni ja sukulaisiani,  ja joku jäi ikävä kyllä tapaamattakin, kun  aikaa meni myös poikani Tommin kanssa, hänen ensiasuntoaan kodin näköiseksi laittaessa.

Kun astuin sisälle Tommin pari päivää ennen tuloani vuokrattuun yksiöön, näin maailman likaisimmat ikkunat.
Yksi seinä oli melkein kokonaan lasia, mutta näytti lähinnä likaiselta seinältä, ikkunasta kun ei nähnyt ulos vaikka kuinka yritti tirkistellä.
Tiesin, että ikkunasta voisi näkyä Tuomiokirkko ja sen kaunis viheriöivä puisto, jos se olisi vain ollut mahdollista.
Muutaman päivän tuijotin laiskasti kuraa, enkä maisemaa, kunnes sain siivousvimman nimeltään "äiti hoitaa homman".
Pesin ikkunat ja samalla koko asunnon, seiniä ja kylppärin vesiputkia myöten.
Energiani ei loppunut vielä siihenkään, joten ajattelin käydä kysymässä alakertalaiselta tarvitseeko siivousapua.
Mutta kun Tommi ehdotti Ikeaan menoa, niin siivousintoni loppui kuin seinään, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Ikeasta löysimme Tommin asuntoon kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta, mitä käteen sattui jäämään: Maton, verhot, kattiloita, pöytäliinan, lampun, pussilakanat ja pari hotdoggia.
Siinä sitten ihmeteltiin Ikean oven ulkopuolella seitsemän täyden ostoskärryn kanssa, että mitenkäs nämä tavarat viedään kotiin asti.
Unohdin, että Panda oli Italiassa.
Piti tyytyä kaupungin bussiin, käyttää sitä kuorma-autona.

Ihmeen kaupalla, tavaroita perässä vetäen, liejussa ja sateessa, saimme kaiken raahattua ja ängettyä sisälle Tommin yksiöön.
Lattia täyttyi muovista kun revimme pusseja auki, ja sisustimme minikotia.
Rumasta ankanpoikasesta kuoriutui joutsen:
Kaunis, harmaansävyinen pikku koti, henkeäsalpaavalla maisemalla.

Väsyneinä ja onnellisina menimme lopuksi  rentoutumaan Petrikin ja Esterin luokse italialaiselle illalliselle.
Minulle ei ole vielä selvinnyt, mistä se notkuva pöytä aitoa italialaista ruokaa tulee.
Tuoko joku sen helikopterilla Italiasta?
Kuka?
Italian presidentti?
Kokkipoikani salaisuus.

Keskiyöllä palasimme  puhtaaseen kotiin, nukahdimme Tuomiokirkon tornin kuvat silmissä.

Näin unta äidistä, joka pesi  onnellisena Stockmannin 43 likaista näyteikkunaa.

Ps . Kuva: Näin rennosti voi
lapsi ottaa, kun tuli  Italian mamma siivoamaan.










torstai 7. toukokuuta 2015

Munkit ja nunnat

Tässä katolisessa maassa, näkee usein munkkeja ja nunnia kävelevän kadulla.
He ovat jotenkin salaperäisen ja mysteerisen näköisiä, joten en lähesty heitä helposti.
Onko siellä nunnan kaavun alla ihan oikea ihminen?
Joka syö ja juo ja käy jopa vessassa?

Montessorikoulussa oli oppilaana kaksi japanilaista nunnaa, joita yritin lähestyä arkisilla kysymyksillä.
Vastaus oli hymy, hymy, ja vielä kerran hymy.
En vuoden aikana saanut heiltä minkäänlaisia mielipiteitä asioista, vain hymyä.
Myöhemmin ymmärsin, että se oli japanilaista kohteliaisuutta.
Täydellinen vastakohta minun totuuksia pamauttelevalle luonteelleni "kun kerran kysyit, niin vastaan".

Joskus olen nähnyt nunnia yhdessä lenkillä, ja katsellut suu auki: Kaavut eivät tee nunnista kovin urheilullisen näköisiä.
Olin kuvitellut, että nunnat vain rukoilevat kammioissaan ja vapaa-aikanaan kasvattavat yrttejä kirkon takapihalla.
Josta tehdään likööriä.
Ainakin Italiassa.
Vuosien myötä olen myös kokenut mitä on asua lomalla nunnaluostarissa: Rauhaa ja maukasta kotiruokaa.
Nunnat osaavat kokata.

Uteliaisuuteni on suurimmillaan nunnia kohtaan,  jotka ovat antaneet elämänsä pelkkään rukoukseen.
Asuvat kammioissaan, eivätkä tule sieltä ulos päivänvaloon, ihmisten ilmoille, koko elämänsä aikana.
Kutsumus täytyy olla yliluonnollisen vahva, jotta moiseen pystyy, menettämättä järkeään.
Kun käyn kirkoissa, tutkin seinien reikiä ja kurkin niihin, jos vaikka näkisin jonkun rukoilevan nunnan kasvot.
Assisissa on myös luostari, jonne tienviitta "Ruotsalaiset nunnat".
Aivoni eivät oikein käsitä yhdistelmää ruotsalaiset ja nunnat.
Ruotsalaiset ovat abbaa ja jääkiekkoa, ja vapaata elämää, muistaisin.
Minähän tunnen hyvin ruotsalaiset.
Olen syntynyt Tukholmassa.

Munkit ovat sitten vielä oma lukunsa, koska sen lisäksi,  että heillä on kaavut, he ovat myös miehiä.
Kuka heitä uskaltaa lähestyä?
En minä ainakaan.
Assisin kaduilla vilisee munkkeja,  ruskeissa franceskaani kaavuissaan ja sandaaleissaan.
Nuoria miehiä, ja usein yllättävän komeita.
Tuijotan heitä ja mietin: "Mikä saa hyvännäköisen nuoren miehen, jolla elämän kaikki mahdollisuudet edessä, valitsemaan luostarin?"
Uskon mysteeri.

Papit ovat tuttavallisempia.
Kuten minun hääpappini.   
Jouduttiin siirtämään häitä viikolla, kun papilla ei ollut aikaa vihkiä meitä sinä viikonloppuna kuin olisimme halunneet.
Papit ovat niin kiireisiä?
Ei ei.
Juventuksen peli.

Ps.Lähden tai tulen tänään Tampereelle lomalle, joten postauksiini tulee viikon tauko.
Aikani kun menee Tammelantorilla mustaamakkaraa hotkiessa, joten jos teidän tulee ikävä minua, niin lukekaa sillä aikaa vaikka noita minun vanhoja höpötyksiäni.








lauantai 2. toukokuuta 2015

Vappu

Pesen olkkarin lattiaa ponihäntä heiluen.
Kun pääsen ovelle asti, ihailen työni tulosta, puhdasta lattiaa.
Sörtsö ryntää sisälle lenkkareissaan, kävelee puoleen väliin minun märkää lattiaani, pysähtyy ja kysyy rauhallisesti:
"Eihän lattia ollut märkä?"
Muistan karjalaiselta äidiltäni usein kuullun lauseen:  "Pittää antaa anteeksi ja unohtaa."
Äiti, eihän se koske miehiä, jotka tallustelee likaisilla kengillään juuri pestylle märälle lattialle?
Ei ainakaan ulkomailla.
Karjaisen.
En viitsi sanoa mitä.

Sörtsö: "Hei, on vappupäivä. Lähdetäänkö pyöräileen vuoristoon?"
( Italiassa vappu on traditionaalinen koko perheen retkeily ja ulkoilupäivä.)
Leila: "Jaa polkeen kilometritolkulla mäkeä ylös auringonpaisteessa, +25 asteen lämmössä.  Kun aurinko polttaa päälakea, ja hiki lentää otsalta.
Kuulostaa rentouttavalta. "
Sörtsö: " Jos mä laitan sut mun pyörän lastenistuimeen istuun, ja mä poljen. Sä voit katsella maisemia. Laitan ohjaustankoon värillisen tuuliviirinkin, joka pyörii tuulessa, ettet pitkästy. "
Leila: " Myydäänkö lastenistuimia aikuisille?

Lopulta päätimme lähteä vuoristoon kävelyretkelle. Pääsi innostunut Maximkin mukaan. Olisi ollut ehkä liikaa minun supermanillekin kuljettaa pyörällä ihanaa naistaan istuimessa edessä ja koiraa tarakalla takana.
Niinpä me kävelimme vuoriston kävelypolkuja, ihailimme maisemia, ja nappailin tabletillani ohessa olevia maisemakuvia.
Pysähdyimme 10-metrin välein pissattamaan Maximia, jonka piti päästellä jokaiseen kohtaan, mihin oli joku tyttökoira jättänyt terveisensä.
Sellaista leppoista kävelyä, muutaman sadan spoletolaisen ratsastajan, pyöräilijän ja kävelijän joukossa.
Italia kauneimmillaan, luonto vihreää ja maisema kukassa. Kohta liian kuuma aurinko polttaakin osan luontoa keltaiseksi ja Suomineidon tukan valkoiseksi.

Tasan kello 13 pranzolle kotiin, niinkuin koko Italia. Syötiin jotain. En muista mitä. 


Iltapäivällä retki jatkui pieneen vuoristokylään viinitilalle. Tapasimme siellä suomalaisia ystäviä: Marjatan, joka oli paikalla italialaisen miehensä Pasqualen kanssa,  Heidin Mathiaspoikansa kanssa, ja Varjan Tomppapoikansa kanssa. 

Marjatta teki lasten kanssa juustoa. Mathias hihkui innosta liian pitkä essu päällään, sai viedä kotiin omatekemän juuston. Me suomalaisnaiset maistelimme talon biologisia viinejä, ja tanssimme lopuksi tanssiterapiaa, kun sellaistakin oli kerran järjestetty. 

Sörtsö mietiskeli oman trattorian, ravintolan avaamista, ja lupasi minulle: "Otan sut sitten sinne töihin. Tiskaajaksi."

Pois lähtiessä muistimme, että läheisellä kylällä oli markkinat ja kevään festa. Sinne!

Siellä seikkailimme ihmismassassa, kuuntelimme paikallisen torvisoittoyhtyeen kovaäänistä törähtelyä, kauhistelimme ralliautonäytöstä, ja vilkuilimme markkinakojuja. 

Nälkäisinä kuin sudet istuimme lopuksi torin "ravintolan" puisille penkeille, tilasimme kinkkusämpylöitä ja pizzaa, sekä pullon paikallista viiniä. Vanha mies soitteli ympärillä haitaria, ja me hölötimme toisillemme suomea kovaäänisesti metelin yli. 

Illalla väsyneenä ja nukahtamaisillaan sängyssä mumisin Sörtsölle: "Vai tiskaajaksi otat mut."

Johon Sörtsö:"Joo."Mutta voi olla, että huomenna mä ostan sun kirjan"

Se oli vappu se.



Käytiin myös tutustumassa Spoleton Villa Tredentaan.